Muistikuvia Tuuralan Pakkalasta

MUISTIKUVIA TUURALAN PAKKALASTA

kertonut Anna Närhi 11. 1.- 23.3.2018

sanelusta ja haastattelukysymyksien vastauksista tekstiksi muokannut Kirsti Paavola

Olen syntynyt äitini Elman ja isäni Aarnon perheeseen Isossakyrössä Tuuralan Pakkalassa syksysäällä 18.10.1925, todennäköisesti tuvan ja salin välisessä kamarissa, tupakamarissa. Kätilö-Loviisa lähinaapurista auttoi minut maailmaan. Synnyin perheeni neljäntenä lapsena Allanin, pienenä kuolleen Pekan ja Maijan jälkeen. Syntymäni ei ollut mitenkään erikoinen tai erityinen, eikä siitä siis ole jäänyt mitään tarinoita tai muisteltavaa. Elin Pakkalanmäellä, kuten taloa lähiympäristöineen yleensä kutsuttiin, vain lapsuuteni vuodet. Muutimme Hämeeseen Koijärven Matkuun isäni ostamaan Ahkeran taloon, kun olin noin 8,5-vuotias. Muistikuvani Pakkalasta ovat siis lapsuusmuistoja, ja esimerkiksi oman perheeni lapsista nuorimmista, Kirstistä, Pirkosta ja Irmasta minulla ei ole Pakkalaan liittyviä muistoja juuri lainkaan. Yksityiskohdissa voi olla virheitä, mutta tunnelmat ovat jääneet mieleen.

Pakkalaan poiketaan jokivarren maantieltä Salon talon kohdalta alkavaa kylätietä vähäinen matka. Kylätieltä taloon johtavaa, nykyisin komeaa koivukujaa ei vielä varhaisimmassa lapsuudessani ollut. Muistan, kun isä ja ”Pakkalan Villee”, perheeseen kuuluva huutolaispoika Ville, istuttivat koivut.

Pihalle tultaessa vasemmalla puutarhaan johtavan polun vieressä kasvoi nuori kuusi, jonka isä oli istuttanut. Päärakennuksen päädyssä, lähellä seinää oli paapan tekemä tuuletusteline. Käytimme sitä voimistelutelineenä, ja Maijan kanssa luulimmekin paapan tehneen sen juuri siihen tarkoitukseen. Muistaakseni paappa ei ainakaan vanhana ollut juuri muuta rakentanut.

Talon eteläpuolella ja lounaassa puutarhaa reunusti violettien syreenien aita. Nurkassa se muodosti huvimajan, jossa ei kuitenkaan ollut kalusteita. Huvimajassa istuttiin maassa ja joskus, erityisesti juhannuksena, siellä nautittiin herkkuja, esimerkiksi lähellä asuvalta mummolta ostettuja ”sikoja” ja punaista ”limunaatia”. Talon ja juhannusruuspensaiden välistä hädin tuskin pääsi kulkemaan. Ruusujen toisella puolella talonsuuntaisesti kulkevaa ja keskellä pihaa kaartuvaa hiekkakäytävää haravoivat muut kuin me lapset. Puutarhan puolella löytyi hyviä paikkoja lymmyystä leikittäessä, mutta muuten puutarhan puolelle ei varsinaisia leikkejä rakenneltu. Talvella puutarhaan ei lapioitu käytävää, eikä siellä yleensä leikittykään lumisena aikana.

Kuva on otettu puutarhan puolella 1926. Elma-äiti edessään Maija, keskellä Allan ja takana Aarno-isä sylissään Anna

Pihaa kattoi pihasaunioiden, piharatamoiden ja nurmen ihana pinta. Keskeltä pihaa brunnista kannettiin vettä sisälle tupaan ämpäreillä ja puuämpäreillä eläimille tarhakartanolle. Keskipihaa hallitsi brunnin lisäksi isän hankkima lipputanko, talon tärkeä yksityiskohta. Isä itse nosti lipun salkoon.

Lipputangon vieressä pihalla takana Impi sylissään Irma, Anna ja Maija, edessä Pirkko ja Kirsti.

Piha oli meidän leikkipaikkaamme. Juhannuksena keskelle pihaa, lipputangon ympärille pystytettiin lehtimaja. Pihaleikkiin kuului myös isän tekemillä rattailla ajelu pihalta koivukujaa tielle ja takaisin. Isä ei ollut varsinainen nikkaroija, ja siksi rattailla oli erityinen merkitys. Talvisin keskellä pihaa oli tilaa sudenringille. ”Surenrita” oli niin jännittävä ja hauska leikki, että siihen usein osallistui kylän lapsia, muun muassa Heinon Irja ja Hautalan Tuovi.

Pihatiestä oikealla, pihan itäreunalla, sijaitsi kaksikerroksinen, punaiseksi maalattu, valkoisin nurkkalaudoin varustettu aitta. Sen keltaiseksi maalatusta yläkerran luukusta oli hauskaa ja jännittävää kurkistella pihalle. Minun lapsuudessani aitan oven ja maanpinnan välillä oli suurempi etäisyys kuin nykyisin; pihaa on muokattu ja aitan alusrakenteet muutettu. Kahdelta puolelta aitan ovelle johtavien portaiden yläosan tasanteen alle tehtiin usein leikkipaikka. Sinne haettiin kruusia, rikki menneiden astioiden kappaleita. Aitan vieressä tahkottiin. Tahkoa saimme pyörittää, yleensä kaksi aina yhdessä. Tämä pieni aputehtävä oli hauska ja haluttu.

Pihan puolella kesällä 1930 Allan, Maija, Elma-äiti sylissään Pirkko, Kirsti ja Anna

Päärakennusta vastapäätä oli pitkä L:n muotoinen ulkorakennus. Sekin oli maalattu punaiseksi, ovet ja luukut keltaisiksi, niiden reunalistat ja ikkunapuitteet valkeiksi. Aloitetaan aitan ja siis kylätien puoleisesta päästä. Päädyssä sijaitsi mumman ja paapan aittakamari, jota me kutsuimme mumman aitaksi. Aitassa säilytettin monenlaista tavaraa. Erityisen mielenkiintoisia meistä olivat paapan monet kilikellot. Olisikohan osa niistä ollut Pakkalan talossa aiemmin toimineen kelloseppä Glasbergin, Juho Könnin oppilaan, valamia kelloja; Glasberg kun valmisti teknisten kellojen lisäksi myös vellikelloja. Paappa antoi kilikelloja meille vappuna, ja niitä kilistellen kuljettiin Tulisalonloukkoon asti. Omin päin emme saaneet mennä aittaan. Paappa avasi aitan oven isolla avaimella. Vähemmän mielenkiintoisia meille lapsille olivat muutamat puuarkut, joiden sisältöä en edes tullut tietämään.

Seuraavaa osaa kutsuttiin mökiksi. Mökin ovi avautui portinalustan puolelle. Pihan puoleisen seinän kahden ikkunan ansiosta tila oli valoisa. Mökissä leivottiin, joten se oikeastaan oli leivintupa. Nurkassa oli iso leivinuuni ja siihen liittyvä avoin tulisija. Ovesta oikealla sijaitseva sänkyrati oli käytössä kesäisin. Se oli Villeen makuupaikka. Mumman aitan puoleisella seinällä oli suuri pöytä, jonka kansi käännettiin toisin päin leivottaessa. Leivintupaa käyttivät myös sairaanhoitaja ja kätilö, Loviisan jälkeen kätilöksi tullut, meille läheinen Koivistoisen täti. Lapsuuteni ajan sairaanhoitaja Haaranen toi usein pienet tyttärensä Liisan ja Ritvan mukaan leipomispäivänä. Tosin tytöt kävivät meillä itsekin niin usein, että Ritva kutsui joskus meidän isää isäksi: ”Katto isä, mulla on uudet housut”. Tyttöjen oma isä oli kuollut.

Seuraavana jonossa oli pieni huone, jota kutsuimme kämpäksi. Sinnekin pääsi portinalustan kautta. Kämpässä asui palvelija silloin, kun siellä tarkeni ilman lämmitystä. Talveksi palvelijan oli muutettava tupaan. Muistaakseni vain yksi palvelija toi omat huonekalunsa. Ne olivat vihreiksi maalattuja ja minun mielestäni kivan näköisiä. Muille palvelijoille kelpasivat talosta saadut yksinkertaiset kalusteet.

Suuresta portinalustasta pääsi tarhakartanolle silloin, kun aukaisi sitä sulkevan aidan portin. En muista, että karja olisi koskaan päässyt karkaamaan pihalle, tai että portinalustassa olisi säilytetty työvälineitä. Portinalustan toisella puolella, siis päärakennuksesta katsoen sen vasemmalla puolella oli hirsiseinäinen vanha talli. Tallin ylisille ei ollut pikkulapsilla lupaa mennä. En muista, mihin vanhaa tallia minun lapsuuteni aikana käytettiin; ylisillä mahdollisesti säilytettiin rehua, koska siihen kuului pihan puolelle aukeneva luukku.

Vanhan tallin jälkeen ulkorakennus kääntyi kohti päärakennusta. Tässä länsisiivessä ensimmäisenä oli pieni portinalusta, jonka kautta pääsi hyysikkään. Toinen, hieman useammin käytetty reitti hyysikkään kulki ison portinalusta kautta lantalan eli suurimmaksi osaksi puretun vanhan navetan vieritse. Hyysikkää jakoi väliseinä. Meidän puolellamme oli kaksi reikää ja yksi niitä pienempi, matalalla sijaiseva. Koskaan emme käyttäneet mumman ja paapan puolta hyysikästä. Emme millään suostuneet menemään hyysikkään yksin pimeällä, aina oli mukana oltava pöyröönpiiskaaja. Muistelen, että hyysikän seinille oli naputeltu joitakin lehtien kansia.

Pieni portinalusta aukeni oikealle melko suureksi avoimeksi, mutta katetuksi tilaksi vanhan tallin päädyssä. Se suojasi joitakin työvälineitä, toisin kuin suuri portinalusta. Tilaan mahtui kärryjä, haravakone, lapioita ja monenlaisia muita työvälineitä.

Pienen portinalustan vieressä joelle päin kaksoisovien takana aukesi kaluliiveri. Siellä säilytettiin suuria ja kalliita kulkuvälineitä: hoijakkaa ja lohonaa eli kirkkorekeä. Ne olivat minusta hienoja: keltaiseksi maalattuja ja kiiltävän lakan peittämiä. Leikimme niissä joskus matkantekoa. Kaluliiverin vieressä sijaistsi samoin kaksoisovinen puuliiveri. Siellä me lapsetkin jouduimme käymään usein hellapuita hakemassa, niitä vain sylissä kantaen tai pienellä kopalla kuljettaen. Kopan kantamiseen tarvittiin kaksi lasta. Villeen tehtäviin kuului puiden pilkkominen. Hän ei latonut niitä huolellisesti pinoihin, vaan heitteli kasoihin. Puuliiverin vieressä lukkuliiverissä säilytettiin polkupyöriä, maitohinkkejä ja jotain muutakin melko arvokasta. Lukkuliiverin yläkerran käyttötarkoituksesta en muista mitään.

Ulkorakennuksen taakse isä oli rakennuttanut uuden navetan tiilestä. Navetan kattokökästä on olemassa hyvä kuva; apua oli tullut naapurustosta ja sukulaisilta, muun muassa Soiniemen setä hattuineen.

Luulen, että navetassa ammui yleensä noin seitsemän tai kahdeksan lehmää. Navetta oli minusta hieno. Sinne oli rakennettu sähköpumppu, joka kovalla äänellä pärähti käyntiin ja johti vesisäiliöstä vettä kaukaloon lehmille. Omena oli lehmien johtaja, Hellikki, Lemmikki, Lystikki ja muut seurasivat, Ihana viimeisenä. En koskaan nähnyt lehmän poikivan.

Saman katon alla majailivat tallissaan lehmien lisäksi myös hevosemme, Tiltu ja Rebekka, joskus muistaakseni kolmaskin. Rebekka oli säyseä, Tiltu äksy. Isä kauhistui, kun kerran palvelijamme Meeri oli mennyt rohkeasti Tiltun parteen harjaamaan hevosta. Pispalan sukuun kuulunut Meeri vain totesi, ettei hevonen pure tai potki, kun sitä ei pelkää. Navettakompleksiin kuului vielä heinälato rakennuksen päädyssä, karsinoita parille sialle, muutamalle vasikalle sekä sadan kanan kanala. Siat jäivät etäisiksi, enkä muista niistä yhdenkään nimeä. Me lapset emme keränneet kananmunia, mutta jouduimme pesemään niitä etikkavedellä. Palvelija tai joku muu pakkasi munat suuriin suljettaviin puulatikkoihin, joissa oli monta kerrosta kennoja. Kananmunat vietiin Pukkisen kauppaan.

Mummalla oli oma pieni navettansa ja heinäsuojansa vanhan navetan säilytetyssä osassa. Navettaan mahtui vain yksi lehmä. Mumman elämän loppuvaiheessa lehmä jouduttiin vaihtamaan uuteen yöllä, jotta mumma ei huomaisi vaihtoa.

Heti navetan takana aluetta rajasi pohjoisessa suuri laskuoja, luoma. Ojan yli oli rakennettu leveä kivisilta. Kivisiltaa kuljettiin paloturvallisuuden vuoksi etäälle rakennettuihin saunaan ja riiheen. Saunakamari, pukuhuone, oli talvisin kylmä. Pikkulapset kannettiin sieltä pyyhkeeseen kiedottuina sisälle tupaan. Meistä lapsista matka saunasta tupaan oli kauhean pitkä ja talvisin jäätävä. Kerran Allani – emme koskaan arkipuheissamme sanoneet Allan vaan Allani - poltti takapuolensa tuvassa hellan vieressä lämmitellessään kylmän saunamatkan jälkeen. Usein hän huusi ihan omalla murteellaan ennen saunaan menoa: ”Tuokaa hanttantuuki!” Itse sauna oli aika pimeä ja hyvin nokinen. Ainakin Pirkko, parivuotias, pelkäsi saunomista. Mumma ja paappa saunoivat ensin, sitten meidän perhe, sitten palvelija ja viimeisenä Villee.

Muistikuvani riihestä ovat hyvin hämäriä; me tytöt emme osallistuneet puintiin edes kurkistelijoina. Riihi oli aika salaperäinen ja pelottava kaksine kiukaineen. Meillä ei puitu varstoin, vaan riihitettiin konevoimin. Kerrottiin, että isä oli joskus saanut riihen sähkötaulusta iskun.

Olimme ylpeitä pitkästä punaisesta päärakennuksestamme, joka oli rakennettu 1910-luvulla hieman eri paikkaan kuin Pakkalan tilan aiemmat rakennukset. Tilalla olikin ollut maineikas edeltäjä, upseerin puustelli, jota oli asunut muun muassa kapteeni Freudenfelt perheineen. Pitkä päärakennus oli jaettu kahteen osaan: meidän perheemme hallitsi paljon laajempaa länsipäätä, mumma ja paappa itäpäätä. Molempiin päihin mentiin samanlaisesta porstuasta. Väliseinässäkin oli ovi, joten päästä toiseen pääsi sisäkauttakin.

Mumman ja paapan puoleen kuului keittiö, kamari ja vinttikamari. Rovasti Vainion hautajaisten aikaan Maija ja minä pesimme kalosseja kesäsäilytystä varten suuressa pesuvadissa meidän porstuan vieressä. Silloin Villee ajoi pihaan lujaa hevosella ja huusi: ”Välikatto palaa!” Isä soitti heti hälytyksen. Mumma oli unohtanut hellalle jotain, joka syttyi. Vahinko jäi onneksi pieneksi, kun palokunta tuli pian paikalle. Muistan, että katolla oli palon jäljiltä pieni tumma läikkä. Me vierailimme ”mumman pääs” usein ja omin päin, varsinkin tuvan tyhjennyttyä askareitten aikana Allani kantoi Pirkon, Maija ja minä talutimme Kirstin mumman ja paapan luo. Keittiössä oli puulaatikko, vesisaavi ja hella vierekkäin. Mumma ja paappa söivät omassa keittiössään, jouluna ja juhlapäivinä he tulivat meidän puolellemme syömään. Mumma avasi usein uuninluukun, veti peltejä kannattelevan ritilän sen päälle, levitti siihen Vaasa-lehden ja nosti jalkansa lämpimään. Istuessaan mumma saattoi tikuta rasoja. Mumma valmisti lapasia ja sukkia niin, että aina uuden lapsen syntyessä ne olivat käyttövalmiina. Paappa istui korkealla tuolilla ja peukalolla ”otti värssyjä” virsikirjasta. Kamarin puolella kävimme aika harvoin. Mieleeni on jäänyt suuri, kaunis piironki, jonka mumma oli tuonut Pukkalasta. Mumma nukkui kamarissa päästävedettävässä ja paappa keittiössä sivustavedettävässä sängyssä. Keittiötä lämmitti hella, kamaria peltinen pönttöuuni. Mumman ja paapan vinttikamari oli minusta viihtyisä sänkyineen ja piironkeineen. Lämpimässä vintissä oli vieraiden mahdollista yöpyä. Sisäyhteys meidän puolellemme oli tärkeä: viimeisenä vuotenaan mumma tuli vähän väliä katsomaan, keitä meidän päässä tuvassa oli. Jos isä oli paikalla, mumma taputti häntä selkään, sanoi ”poika, poika” ja palasi omalle puolelleen.

Päärakennuksen länsipää kuului meidän perheellemme. Sisään kuljettin porstuan kautta. Porstuassa oli kylmäkaappi, ja kylmähän pohjoispuolen porstua olikin keskikesää lukuun ottamatta. Kerran minut oli laitettu porstuaan häpeämään. Aioin muille kiusaksi kuollakin sinne, mutta kun auto ajoi pihaan, ryntäsin siitä tupaan kertomaan; unohtuivat niin häpeärangaistus kuin kuoleminenkin. Porstuasta tupaan johtavan vaakalaudoitetun oven metallikahva oli suuri ja kaareva. Otteen kahvasta sain vain sen alaosasta. Oveen liittyy mukava muisto: se tempaistiin auki ja kuului hilpeä ääni: ”Hesputei, sanoi Kullas-paappa!”. Sylvi-serkku tuli, ja me ryntäsimme vastaanottamaan mieluisan vieraan. Porstuan jälkeen tultiin pitkään tampuuriin, josta johtivat hyvät, käsipuulliset portaat vintille. Paappa kulki aika huonosti kepin kanssa minun muistini aikaan ja joutui pitämään kaidepuusta kiinni, mutta mumma livahti ketterästi portaita vintille ja alas.

Suuren tupamme seinät olivat alaosastaan paneloidut ja muistikuvani mukaan vaalean sinertävät tai vihertävät. Seinien yläosan tapetin kuvioita en muista. Tuvan peräseinällä raksutti seinäkello, pihan puoleisella seinällä oli eläinlääkekaappi. Kaappi oli maalattu tumman ruskeaksi ja sitä koristivat hevosen ja lehmän päiden keltaiseksi maalatut kuvat. Lääkekaapin sisällöstä erityisesti mieleeni on jäänyt pitkä lanki. Luulenpa, että kaappi oli hyvin varusteltu, koska isää lääkkeineen usein pyydettiin apuun lähitaloihin. Tuvan pitkän hellan molemmissa päissä oli tulisija ja päällä suuri metallikupu. Hellan viereisen penkin kaapista yhdestä osasta otettiin hellapuut, toisesta padat, kolmannesta kattilat. Penkin yläpuolelle seinään oli kiinnitetty posliiniset suola- ja jauhosalkkarit. Kattolamppuja oli muistaakseni kolme.

Tärkein osa tupaa meidän lasten kannalta oli suuri pöytä ikkunanaluspenkin edessä. Pöydän molemmissa päissä kannen alapuolella oli kaapit ja kannen keskiosassa laatikko aterimia varten. Leveää laatikkoa oli hieman hankala vetää auki, mutta meidän tyttärien velvollisuuksiin kuului osallistuminen pöydän kattamiseen ja siis aterimien esiinottaminen. Pöytää kattoi vakstuuki. Pöydän ympärillä oli puuseppä Korvelta tilatut tuolit. Tupa oli meille leikkipaikka, ja varsinkin pöydän alla leikittiin kauppaa. Yleensä tuvan pöydän ääressä tehtiin läksyt. Tosin paappa sanoi, että ”kyllä Maija lukoo, mutta tuon Kaisan (= minä) mä en oo koskaan nähny kirjoja aukaasevan”.

Tuvassa majaili talvisin palvelija penkkisängyssä ja Villee seinään ja kattoon kiinnitetyssä komppelissa. Tuvan pitkien mattojen puistelu oli kovaa työtä ja kuului Villeelle.

Puutarhan puolen tupakamarissa, yhdistetyssä isän työhuoneessa ja makuuhuoneessa, nukkuivat äiti ja isä sivustavedettävässä sängyssä, usein joku lapsista kolmantena, valkeassa pinnasängyssä pienin ja toiseksi pienin lapsi, päästävedettävässä pari lasta. Aivan täsmälleen en muista Allanin nukkumapaikkaa, ehkä se oli tuvassa päästävedettävässä sängyssä. Tupakamarin radion torvi nostettiin tupaan, johon kokoontui suuri joukko kuuntelemaan urheilukilpailuja. Tuvan puoleisella seinällä pirisi puhelin joskus meidät herättäen. Me lapsetkin saimme harvakseltaan soittaa serkuille, minä esimerkiksi Blomqvistin Maijalle. Tupakamarin työpöydän ääressä, puhelimen johdon ulottuvissa isä teki paperityöt, johin kuului muun muassa pientä liiketoimintaa vakuutusalalla.

Isoa salia ei käytetty arkisin; ovet pidettiin kiinni. Äiti oli tuonut saliin Perttilästä punertavan ruskean kalustonsa, joka oli teetetty hänelle rippikouluvuotena. Kesäisin lattialle levitettiin pitkät ruskean keltaiset ripsimatot ja talvisin karvalankamatot. Salissa kahden ruskean kukkajalan päällä kasvoi ainakin asparagus, toista en varmudella muista, olisiko jo silloin ollut fiikus.

Porstuakamarin isoissa kaapeissa ikkunan molemmin puolin säilytettiin vaatteita. Me lapset emme juuri oleskelleet porstuakamarissakaan. Kun isä tuli Vöyrin keuhkotautiparantolasta kotiin, hän nukkui jonkin aikaa porstuakamarissa. Kamariin oli teetetty niin sanottu terveysikkuna; kuusiruutuisen ikkunan toinen yläruuduista oli tehty helposti aukeavaksi. Siitä tuli raikasta ilmaa, mutta ei suoraa vetoa. Jommassa kummassa kamarissa seisoi isän tekemä vihreä kukkajalka. Myöhemmin Paulaanmaassa varsinkin Pukkisen kaksoset nauroivat, kun me varoitimme, ettei vain saa kaataa tuota isän tekemää telinettä, varsin vaatimatota käsityötaidon näytettä! Monet Pakkalan miehistähän eivät olleet innostuneet harjaannuttamaan kädentaitojaan; mielummin he pitivät kirjoja käsissään.

Vintti jakaantui oikeastaan kolmeen osaan: itäpäässä sijaitsi mumman ja paapan vinttikamari, keskellä oli avovintti säilytyskoppineen sekä talvi- ja kesävaatteiden säilytysnaruineen, länsipäässä meidän vinttikamarimme. Vinttikamarien molemmin puolin viiston katon alla matalalla ullakolla saattoi joskus yksinäisyyttä kaipaava nukkuakin. Makuusijat siellä olivat pelkkiä laudoista tehtyjä alustoja, vaikka Soiniemen Veikko kerran kesällä meille tultuaan tiedustelikin, onkohan se hänen tekemänsä ”sänky” vielä tallella. Äitiä nauratti. Meidän vinttikamarimme oli ensisijaisesti säilytyspaikka.

Meidän perheemme ja mumman ja paapan lisäksi talossa asuivat palvelija ja Villee. Meillä oli aina kerrallaan vain yksi palvelija. Muistan heistä Sannin, Saaran ja Meerin. Palvelijoiden tehtävät liit-tyivät sekä tupaan että ennen kaikkea tarhakartanolle. Meidän näkökulmastamme palvelijat olivat melkein perheenjäseniä: he söivät meidän kanssamme, tulivat kirkkoon ja muuallekin perheen mukana. Muistan, että Saara oli niin hyvä laulamaan, että kirkossa käännyttiin häntä katsomaan.

Villee kuului perheeseen. Yleensä häntä sanottiinkin Pakkalan Villeeksi, toisinaan Tummun Villeeksi, koska hänen oikea nimensä oli Ville Tummunki, sittemmin Kyrönmäki. Äiti ja isä olivat ottaneet hänet 12-vuotiaana. Villee meni naimisiin hyvin samoihin aikoihin, kun me mutimme Hämeeseen. Villee oli meille kuin isoveli. Jos Allani oli joutunut riitoihin koulumatkalla tai kylällä, hän uhkasi kertoa Villeelle; isällä ei ollut pelotevaikutusta! Villeen tehtäviin kuuluivat monet raskaat työt ja varsinkin hevoset. Villeen haudalla Isonkyrön hautausmaalla meidän tytöt, Elise, Kirsti ja Maria, käyvät edelleen joka kesä sukulaishautoja kiertäessään.

Säännöllisesti meillä vierailivat naapureiden ja sukulaisten lisäksi muun muassa ompelijat. Ompelija tuli aina asumaan muutamaksi päiväksi ja teki pitkää päivää. Hän ompeli meille sekä kevät- että joulujuhlapuvut. Muistan hyvin Perttilän Sannin, äidin serkun vaimon, sekä Korpelan Martan. Hoikan ja pitkän Martan mustan hameen takaosa kiilteli kuluneena. Sittemmin Martasta tuli ruustinna Simojoki.

Kun naapuriin muutti laukaalainen kätilö, Liisa Koivistoinen, äiti sai hyvän ystävän. Täti oli ollut auttamassa maailmaan Kirstin, Pirkon ja Irman. Koivistoisen täti oli kookas, komea nainen ja erittäin taitava käsistään. Äiti ja hän esimerkiksi kutoivat yhdessä normaalien kapeiden räsymattojen lisäksi leveitä mattoja ja tekivät muitakin käsitöitä. Myös hänen meidän leivintuvassa leipomansa monipuoliset leivonnaiset maistuivat. Isä kiusoitteli tätiä usein siitä, miten erinomaisen emännän jokin suuri talo oli menettänyt. Koivistoisen täti opetti meille monia seuraleikkejä, esimerkiksi pönttööpoikaa. Aikuiset ja lapset leikkivät niitä yhdessä. Usein kipaisimme käymään tädin luona.

Mielenkiintoinen yhteensattuma on, että Koivistoisen täti on nuorimman kälyni, Mirjam Närhin, kummitäti. Närhin perhe oli asunut vain muutaman vuoden Isossakyrössä, kun isä-Närhi toimi Isonkyrön kanttorina. Monesti olenkin aprikoinut, mahdoimmeko joskus lapsina tavata toisemme Sakari-puolisoni kanssa Koivistoisen tädin luona.

Kotiimme olivat aina tervetulleita sukulaiset paikkakunnalta ja kaukaa. Paikkakuntalaisista ehdottomasti eniten meillä kävi Allanin kaverina serkkumme Salon Matti, hieman harvemmin Pauli-serkkumme. Päinvastoin kuin Allani Salon Matti oli oikein taitava käsistään. Kerran hän teki liki riihtä korkean majan, joka rakentui nurkkiin sijoitetuista koivuista ja ruisoljista sidotuista seinistä. Tuvassa ahkerassa käytössä oleva kirjahylly oli Matin tekemä. Matti maalasi hyllyn sisältä vihreäksi ja päältä valkeaksi. Salon sisaruksista Rauha oli meille tärkeä aikuisserkku. Hän esimerkiksi teki minulle kauniita esiintymisvaatteita, kun opettaja kuljetti minua lausumassa keskikunnalla ja muualla juhlissa. Kannasmaasta usein meillä pyöräili Sylvi. Sylvi-serkun merkityksestä kertoo se, että Allani oli pienenä sanonut, ettei muita vieraita tarvitakaan kuin Maija-täti, äitimme nuorin ja sittemmin vastavihittynä vaimona kuollut sisar, ja Sylvi. Pukkisen serkuista Irja piipahti silloin tällöin. Muistan Allanin ja Salon Matin joskus maksittaaneen heitä mutamia vuosia nuorempaa Ilpo-serkkuaan. Salmirannan sisaruksia, erityisesti Kaarinaa, Eevaa ja Penttiä haettiin joskus proomilla joen toiselta puolelta. Ahti sen sijaan tuli itsekseen. Hän ei koskaan kiusannut meitä nuorempiaan, vaan meille hän oli turvallisuuden ruumiillistuma.

Soiniemen serkuista moni viipyi meillä pitkään kesälomien aikana, nimenomaan veljeksistä vanhimmat Veikko ja Allan. Nuoremmat veljekset kävivät meillä sitten Hämeessä. Alpo oli meillä sinäkin mustaa mustempana elokuun tiistaina, kun onnellinen lapsuuteni muuttui täysin toisenlaiseksi. Isä kuoli kuorma-auton peräkärryn ruhjomana pyöräillesssään Alpon kanssa Forssasasta kotiin Matkuun. Alpo itse välttyi täpärästi onnettomuudelta. Irma-serkku sai nuorena tyttönä yhtenä kesänä hoitaa isoaveljeäni Pekkaa, joka kuoli kaksivuotiaana kurkkumätään. Erityinen merkitys oli sillä, että Kerttu-serkku opetti yhden vuoden Tuuralan koulussa. Kerran meidän Allani ja Salon Matti ryntäsivät kesken tunnin Kertun luokkaan ja huusivat, että kissalla on pentuja. Kerttu ajoi pojat tiehensä. Soiniemen serkut lukivat itsensä ylioppilaiksi Marttia lukuun ottamatta. Lukemista ja opinkäyntiä arvostava isämme odotti ja edellytti samaa meistä lapsistaan. Koulunkäyntimahdollisuudet kariutuivat isän kuolemaan. Varojen puutteessa ainostaan minä sain käydä lukion, kalliisti toisella paikkakunnalla; sen paremmin Koijärvellä Hämeessä kuin Isossakyrössäkään ei ollut lukiota.

Luonnollista on, että äidin puolen serkkumme eivät vierailleet Pakkalassa niin usein kuin mumman ja paapan lapsenlapset. Useaksi yöksi kerrallaan pysäkiltä meille pyöräili kuitenkin äidin puolen serkkumme Rullon Väinö; Rullon setä toimi pysäkinhoitajana. Kerran mumma tuli vihaisena pihalle ja löi Väinöä, kun luuli tämän tehneen kiusaa Allanille, mumman kultasilmälle.

Meidän lasten reviirimme alle kymmenvuotiaina – minähän elin Pakkalassa vain kahdeksan-vuotiaaksi – käsitti Salon, jokirannan, myllymäen ja koulun tienoon. Kun aloitin koulun, isä saatteli minua oman koivukujamme päähän. Muistaakseni pääsimme Kannasmaahan asti vain kerran kahdestaan Maijan kanssa. Matka oli mielestämme pelottavan pitkä. Maija lohdutti, että ”tuo tähti” johdattaa meitä. Pelkäsin kulkea hämärissä jopa koivukujaamme. Luulen, että pelkoihimme suurena syynä oli paapan kertomukset: ”Älkää menkö pimiällä pihalle. Kerrankin susi vei lapsen niin, että jäi vain lakki ja rasat”. Äiti ja isä eivät taineet tietää mitään näistä paapan kertomuksista.

Kävimme uimassa joessa yleensä oikaisten kesällä kuivaa ojaa pitkin. Mukana täytyi aina olla ”isot pojat” Allani ja Salon Matti. Vakuuttavamman turvan saimme, kun Salmirannan Ahti oli mukana. Allani, Maija ja minä opimme uimaan Tuuralassa.

Tuuralan koulun piharakennuksessa pidettiin pyhäkoulua. Opettajana oli neiti Sillanpää Tulisalon- loukolta. Muistan kun kerran tulimme Maijan kanssa pyhäkoulusta kotiin ja tupa oli tyhjä, tuuki pöydällä ja ruusunoksia maljakossa, äiti, isä ja pikkulapset päiväunilla tupakamarissa. Ihana tunne valtasi minut ja muistin, mitä isä oli lukenut ääneen ”Seitsemästä veljeksestä”: sunnuntai Eeron tuvassa. Olimme oppinneet ulkoa useita kohtia Kiven mestariteoksesta, kun isä luki sitä ääneen ja kun Kannasmaan setä kysyi meille tullessaan jo ovelta: ”Mitä Jukolaan kuuluu?”. Isä kertoi.

Kotikylän kouluun oli aina mukava mennä. Olin oppinut lukemaan ennen kouluun menoa, kun seurasin Maijan opetusta. Isä oli tehnyt koristeellisen ällätikun, jota käytettiin osoittamaan luettavaa kohtaa. Pidin kovasti opettajastani Sanni Oksalasta, joka osasi opettaa, piti hyvän kurin ja pukeutui kauniisti. Istuin yleensä luokan keskivaiheilla. Kahdenistuttavassa pulpetissa vierustoverinani oli ensimmäisellä luokalla Tulisalon Olavi, liiankin kiltti opilas. Toisella luokalla vieressäni istui hauskan eloisa Liliuksen Martti, joka asui yhden vuoden Luhtalassa serkkujensa luona. Luulenpa olleeni aika innostunut oppilas. Pidin erityisesti laskennosta, ja ylimääräistä hupia sain lausuntaharrastuksestani opettajan ohjauksessa.

Tuuralan koulukuva 1932. Maija eturivissä neljäs vasemmalta ja Anna seuraavana, Allan takarivissä oikealla. Opettajat Sanni ja Eino Oksala sekä heidän poikansa Erkki

Sanni Oksala vasemmalla ja vaunuissa Erkki Oksala, takana Elma-äiti sylissään Pirkko. Vasemmalla opettajan sisar

Puolivälissä meiltä kouluun asui kätilö, Koivistoisen täti. Minusta hänen koko talonsa ja pihapiirinsä oli kaunis. Täti kasvatti tomaatteja, herneitä, juurikasveja ja paljon kukkia. Vierailimme tädin luona usein. Koivistoisen täti sanoi, että hän säilytti vauvoja vintillä ja vei niitä sitten äideille. Kerran pääsimme Maijan kanssa salaa vintille, emme löytäneet vauvoja, mutta uskottelimme jonkun niistä kuitenkin heiluttaneen meille. Kerran lymysimme tädin luona pöydän alla, kun ”mykkämustalaanen” jyskytti ovella. Täti vain komensi kulkijaa olemaan hiljaa; meidän mielestämme täti ei pelännyt ketään.

Koivistoisen tädin pihalla Pirkko, Maija, Kirsti ja Anna

Kätilön talon kohdalla, kylätien toisella puolella sijaitsi lähresbrunni, josta jotkut hakivat oman brunninsa vettä parempaa lähdevettä. Lähresbrunnin takaa nousi myllymäki. Siellä oli jäljellä vielä joitakin hirsiä vanhasta tuulimyllystä. Myllymäelle tehtiin retki koulun kanssa syksyisin. Vaikka paikka oli hyvin tuttu muutenkin, retki sinne tuntui mukavalta. Yläkoulun opettaja Eino Oksala runoili paikasta suunnilleen näin: ”Siisäpä laulaa laulun saan, myllymäestä pienen vaan: pyöri ennen mylly täällä, korkealla mäen päällä…” Myllymäeltä eteenpäin Hautalan mökkiin johti polku, joka on jäänyt mieleeni satumaisena ja aika pelottavanakin. Yksin en tosin koskaan sitä pitkin kulkenut. Hautalassa asui pitkälettinen Tuovi, Allanin luokkatoveri. Paikka poikkesi muista taloista: siellä keitettiin avotakassa kraakun tai kolmijalan avulla ja ulkorakennusta kattoi olkikatto.

Kylätietä ajoi säännöllisesti kaksi autoa: toinen oli Heinon musta auto, toinen kangaskattoinen auto, jonka omistajaa en muista. Joskus tiellä pyöräili opettajien ja Koivistoisen tädin lisäksi joku muukin. Kylän hevosista en muista yhtäkään. Rantaa seuraileva maantie jäi aika vieraaksi; reviirimme päättyi Salon taloon.