Muistelen tässä mumman kauppaa juuri kansakoulun aloittaneen lettipäisen tytön tarkoilla havainnoilla.
Meidän kuusihenkinen perheemme asui mumman talon alakerrassa kaupan takana, mumma asui yläkerrassa. Aamuvirkkuna pujahdin kauppaan heti kun kuulin mumman astelevan alas. Ensitöikseen mumma sytytti valkian kaupan nurkassa olevaan uuniin. Naapurista loimotti jo Pukkilan Valtun komea praasu. Aamun paras hetki oli, kun joskus lämmitettiin hiilloksella edellispäivältä jääneitä sokerisia nisusikoja. Herkkusuu oli syntynyt.
Mumman K-kaupan emalinen kyltti, kulunut vihertävä tiski ja muutamia hyllyjä on nykyään Seinäjoella Törnävällä Kauppamuseossa.
Mumman kaupan tarjonta, sortimentti oli uskomattoman laaja, kuten yleensäkin kyläkaupoissa. Kahvin tuoksu levisi koko huoneeseen, kun mumma jauhoi asiakkaan toivomat pavut myllyssä. Sokeria ja suolaa kyläläiset ostivat, mutta muista elintarvikkeista useimmat talot olivat vielä 50-luvulla Pernulassa omavaraisia.
”Soon täältä Pukkiselta, huamiseksi sais tuara kahreksan reikäleipää ja kymmenen nisusikaa” kuulin mumman huutavan seinäpuhelimeen tilausta Hakomäen leipomoon. Lihapuolen tarjonnasta muistan vain, miten mumma iltaisin laski ämpärissä prunniin teemakkaratangon ja hampparinväärää. Hiivaa
hän leikkasi isosta palasta taitavasti ompelulangalla asiakkaan toivoman kokoisen palan ja kääri sen sitten voipaperiin. Toppasokurista minulla on vain hämärä mielikuva, hyllyssä komeili rivi Sirkkua ja Pulmua.
Parin litran lasipurkeissa oli karamellejä. Mumma pyöräytti tiskipaperista truutun ja otti pienellä metallilapiolla ehkä kourallisen makeisia. Opin justeeraamaan painon puntarissa pienillä punnuksilla ja katsomaan hinnan heiluvasta osoittimesta.
Mumma opetti antamaan rahasta takaisin. Silloin esimerkiksi kananmunien kilohinta oli 195 mk, sianlihan 207 mk, ruisjauhot maksoivat 34 mk/kg. Jos ostokset tekivät vaikka 780 markkaa, mumma neuvoi vastaamaan asiakkaan tuhannen markan seteliin: 790, 800, 850, 900, 950 ja 1000. Olin aika
ylpeä tästä taidosta.
Kaupan peräseinällähyllyssä oli kangaspakkoja ja muutamia Hyvon-kerrastoja ja sukkia. Sivuseinällä
taisi olla joitakin astioita, pientä rautatavaraa, nauloja ja hevosenkenkiä. Tien toisella puolella isossa makasiinissa säilytettiin salpietaria ja muita väkirehuja.
Mumman kauppa oli kylän keskus. Ovi kävi tiheästi etenkin aamupäivisin, kun kyläläiset tulivat hakemaan postiansa. Hevosten puomi tien toisella puolella oli enää harvoin käytössä, pyöräteline sitäkin tärkeämpi. Kaupan penkillä emännät ja isännät juttelivat vilkaasti ja välittivät viimeiset
kuulumiset Amerikkaan ja Australiaan lähteneiltä sukulaisilta.
Kaupan aukioloajat taisivat olla melko joustavat. Myöhäänkin illalla joku kyläläinen saattoi koputella talon pääovea ja kysyä, ”pääsiskös sisäkautta ku minen keriinny”. Kipitin viestin yläkertaan mummalle. Vastaus tuskin koskaan oli kielteinen. Mumman käytössä oli myös vastakirja, musta ruutuvihko, johon mumma merkitsi, kuinka paljon ostosten maksusta jäi uupumaan markkoja. Mumma taisi olla melko pitkämielinen saataviensa suhteen.
Joka ilta mumma laski kaupan kassan ja kirjasi tuloksen tarkkaan. Joskus sain räknätä kolikot. Muistan, että minua joskus huoletti päivän saldo. Huomasin, että muutama reikäleipiä oli jäänyt myymättä. Ja että kaivoon lasketussa makkarassa saattoi nähdä harmaata pintaa. Ensimmäisen appelsiinin vähän pilaantunut sisus ihmetytti mutta söin kiinnostuneena. Unto-isäni totesi joskus, että kauppiaan kakaroolla on vatta pellistä.
Syyskuun kolmantena vuonna 1956 olin ollut kolme päivää ekaluokkalainen Ventälän kansakoulussa. Ilmeisesti olin viihtynyt luokassani, koska sanoin opettaja Alma Mäkireinille, että tulkaa mun nimipäiville meidän leikkimökkiin. Itse sotkin äidin pyörällä vähän etukäteen kertomaan äidille vieraistani ja valmistelemaan kutsuja. Tarjoilu perustui luottamukseen mumman hyväsydämisyydestä.Siihen aikaan Hangon keksit tulivat kauppaan isoissa, ehkä 5 kg tai 10 kg pahvilaatikoissa. Mumma mittasi paperipussiin asiakkaan toivoman määrän. Laatikon pohjalle jäi aina rikki menneitä keksejä. Niinpä kysyin mummalta, ”olisko sulla yhtään rikkinääsiä keksiä kun mun luakka tuloo mun nimipäiville.” Kyllä mummalla oli, ja jotain mehua.
Muistan, miten tyytyväisenä katselin Varpolan vainiolle, kun luokkatoverini pyöräilivät jonossa meille päin. Opettaja Alma Mäkireinille äiti tarjosi kahvit, omalle vanhalle opettajalleen.
Näen mumman kaupan portailla päällään vihreä-valko-ruudullinen essu, jossa mustalla langalla kirjaillut kiemurat. Myhäilen kiitollisena mumman hupulaasena nyt kun ymmärrän hänen suuren
merkityksensä elämässäni. Viisikymmenvuotiaana mumma jäi leskeksi paapan, Eino
Johannes Pukkisen kuoltua vuonna 1944. Ihmeellisellä aina uusiutuvalla energialla ja päättäväisyydellä mumma jatkoi kaupan pitoa aina vuoteen 1962 saakka.
kirjoitti Soile Kokkonen, os Pukkinen (juttu julkaistu myös Suu-Palon Sukuseuran Aviisi-lehdessä nro 20/2024)
Alla kuva vuodelta 1946 tai 1956: Mumma oikealla ja vieressä tuntematon asiakas mumman kaupan rappusilla Isonkyrön Pernulassa
