Isäni kuoltua perheemme muutti takaisin syntymäpitäjäämme Isoonkyröön Lounais-Hämeen Koijärveltä, nykyisestä Forssasta, keväällä 1938. Koijärvellä ei ollut Lotta Svärd -yhdistystä, vaikka SK (Suojeluskunta) ja SK:n poikajärjestö toimivat. Allan-veljeni oli toiminnassa mukana ja jatkoi tietenkin sitä Isossakyrössä. Maija-sisareni ja minä liityimme heti pikkulottiin, joissa serkkumme Maija Alanne oli jo mukana. Samalta kylältä oli myös Mirjam Koivuniemi. Kokoonnuimme joka viikko Ikolan vanhalla koululla Valma Arisalon johdolla. Kuuluimme Keskikunnan kyläosastoon. Olin jäsen n:o 175. Tallettamassani jäsenkortissa ovat sanat:
Ilomielin valmiina palvelemaan, kun kutsuvi syntymämaani.
Sen alapuolilla isoin kirjaimin:
LOTTA-SVÄRD
tyttöosasto
Lempi Saunamäki Valma Arisalo
Puheenjohtaja Tyttöosaston johtaja
Alussa meillä oli erilaisia leikkejä, mutta joka kerta oli myös opittavana monenlaisia käytännön asioita, jotka valmistivat meitä isoina lottina valitsemaan oikean jaoston. Opeteltiin paljon isänmaallisia lauluja ja virsiä ja ilta päätettiin yhteiseen rukoukseen. Kesällä oli iso pikkulottaleiri Pappilan saarella. Siellä me majoituimme armeijan telttoihin, joita oli muistaakseni kuusi sekä johtajien teltta. Kolme suurta telttaa oli kummallakin puolella saarta, joten väliin jäi iso alue voimistelua ja muuta toimintaa varten. Laululavalla laulettiin, lausuttiin ja pidettiin oppitunteja. Öisin olivat vartiovuorot: kaksi tyttöä pilleineen kiersi tunnin ajan saaren joka kolkassa ja jos jotain erikoista huomattiin, herätettiin heti johtajat, joiden teltta oli saarelle tultaessa ensimmäisenä. Se oli meistä hyvin jännittävää, vaikka koko leirin aikana ei mitään erikoista sattunut. Aamulla herättiin leirin vääpelin pillin ääneen. Kiiruhdimme rantaan pesulle tai uimaan. Puettuamme ja pillin äänen kuultuamme juoksimme teltoistamme keskelle saarta neliön muotoiseen muodostelmaan lipunnostoa ja aamuhartautta varten. Illalla sama toistui. Sillä leirillä meitä oli laululavalla otetun kuvan mukaan 84 pikkulottaa ja 8 johtajaa. Vaikka joukko oli näin suuri, kuri säilyi koko ajan hyvänä. Olihan meillä korkeat velvoitteet, jotka olivat pikkulottien Kultaisissa sanoissa. Opettelimme ne ulkoa. Kuriin oli helppo alistua, koska meillä oli hyvät, oikeudenmukaiset johtajat.
Vuonna 1939, jolloin talvisota alkoi, meillä pikkulotillakin muuttuivat kokoontumiset tositoimiksi. Teimme esimerkiksi kaasunaamareita. Ne tehtiin uudesta flanellikankaasta suorakaiteen muotoisiksi, ehkä 30 x 12 cm pusseiksi, jotka täytettiin koivuhiilellä ja sen jälkeen ommeltiin käsin pussin suu kiinni. Molempiin sivuihin ommeltiin napit, joihin voi kiinnittää pään ympäri tulevan harmaan sukkanauhan. Naamareita ei kuitenkaan tarvittu, koska vihollinen ei pudottanut kaasupommeja. Kudoimme kypäränsuojia, polvenlämmittimiä, sukkia ja ampumiseen sopivia käsineitä.
Kun suojeluskuntatalo valmistui talvisodan aikana ja siinä oli lottien ylläpitämä kahvila-ruokala, jossa vakituisia työntekijöitä oli vain 2 tai 3, tarvittiin vapaaehtoista työvoimaa, sekä isoja että meitä isompia pikkulottia. Kaikilla piti olla valkea esiliina ja päähine, jonka alta hiukset eivät saaneet näkyä. Joskus sattui tapauksia, että tarjoilemaan menevä pikkulotta huomasi ovi-ikkunasta kiintoisan asiakkaan ja veti vähän hiuksia näkyviin. Silloin Alli-emäntä huomautti, ettei siellä olla hurmaamassa, vaan töitä tekemässä. Lotilla oli myös kioski, joka oli kesäisin auki. Siinä oli tavallisesti yksi iso- ja yksi pikkulotta töissä. Erikoisesti on mieleeni jäänyt juhannusaatto, luultavasti 1942, jolloin olin Helmi Söyringin kanssa kioskilla töissä ja samaan aikaan oli lottien järjestämät juhannusvalvojaiset Orisbergissa, joihin mieleni kovasti teki. Kun kuulin, että viimeinen kuorma-auto lähtee suojeluskuntatalon pihalta noin kello 10 illalla, kysyin Helmiltä, mahtaisiko hän pärjätä loppuajan yksin. Hän erittäin hyväntahtoisena vastasi suunnilleen näin: ”Johan toki, tuskin tänne enää juuri ketään tulee, joten voit minun luvallani lähteä.” Niin pääsin vähäksi aikaa katsomaan Orisbergin juhlia ja muistin Helmiä aina kiitollisena.
Kaikki nämä työt tuntuivat hyvin mielekkäiltä. Oli sellainen tunne, että mekin voimme tehdä jotain rakkaan isänmaamme hyväksi. Joka vappu suojeluskuntatalolla oli myyjäiset, joihin me pikkulotatkin aina osallistuimme, vaikkapa vappukukkia tekemällä ja varmasti muutakin puuhaa riitti.
Kun sota jatkui ja alkoi tulla tietoja kaatumisista, tuntui todella raskaalta. Sankarihautajaiset pidettiin talvella kirkossa ja kesällä suoraan sankarihaudalla. Lotat olivat kunniakujassa kirkossa, pikkulotat edessä. Siunauksen ja seppelten laskun jälkeen haimme seppeleet ja astuimme uudelleen kunniakujaan. Arkkujen jäljessä veimme seppeleet haudoille. Kesällä sankarihaudalla seisoimme kunniavartiossa. Minulla on valokuvat sekä kirkosta että hautausmaalta. Joka kerta tuntui järkyttävältä ja sitä enemmän, mitä tutumpi kulloinkin laskettiin isänmaan multiin.
Jatkosodan aikana Isoonkyröön perustettiin tykistön koulutuskeskus ja se toi lotille paljon lisätöitä. Oli muonitushommia ja kanttiinia pidettiin iltaisin auki. Muistan olleeni muonittamassa ”Iisakin kirkolla”, keskikunnan nuorisoseuralla, Palhojaisten koululla ja kanttiinissa Valtaalan koululla. ”Iisakin kirkolta” muistan, kun me pikkulotat pesimme kenttäkeittiötä ruispuuron jäljiltä, ja koska sinne piti melkein sukeltaa, olimme niin puurossa, että toisille nauru maistui.
Yksi suuri urakka oli leipomistalkoot armeijalle. Osallistuin äitini kanssa näihin talkoisiin enoni Herman Perttilän leipomossa. Leipuri oli aamuyöstä ja leiponut päivän tarpeen kauppaan. Pääsimme aamusta aloittamaan. Ensin tehtiin taikina, sitten pakattiin edellisten leipojien kuivuneet leivät suuriin nelikulmaisiin laatikkoihin. Tällä välin taikina oli jo noussut ja pääsimme äidin kanssa leipomaan. Äiti oli todella kätevä. Olen kiitollinen, että sain olla sellaisessa opissa ja yhdessä äitini kanssa auttamassa sotilaitamme.
1.1.1943 pääsin isoihin lottiin, mistä minulla on tallessa jäsenkortti. Olin Lotta Svärd Et.Pohj. Läntisen piirin Isonkyrön paikallisosaston lääkintäjaoston jäsen. Numeroni oli 719. Kortin allekirjoittivat puheenjohtajana Lempi Knaapi ja sihteerinä Aune Palletvuori. Silloin sain uuden lottapuvun pieneksi jääneen tilalle. Se on minulla tallessa täysin hyvässä kunnossa ja siihen liittyvät käsivarsinauha, valkoiset pumpulikäsineet,pikkulotta- ja isolottaneula, kurssimerkki ja jaoston tunnukset.
Et.Pohj. läntisen piirin järjestämät Lotta Svärd –piirikurssit olivat Isossakyrössä 6.6. – 19.6.1943. Niihin osallistui noin 130 lottaa ja 14 johtajaa. Osallistuin lääkintäkurssiin, jossa ohjaajana toimi sairaanhoitaja Elsa Panula Kauhajoelta ja kurssilaisia oli 35. Siitä minulla on todistus ja kaksi valokuvaa muistona. Meidät majoitettiin keskikoululle eri luokkiin. Itse olin fysiikkaluokassa, joka oli kokonaan porrastettu. Kaikilla oli Reinilän ladosta täytetyt olkipatjat. Oli suuri nautinto lähteä ylhäältä”tervatynnyriä” kieriskellen alas. Elsa Panula oli erinomainen opettaja sekä käytännön töissä että kasvattajana. Käytännön harjoitukset pidettiin Ikolan koululla ja niistä on ollut paljon hyötyä omassa työssäni. Ruokailu taapahtui suojeluskuntatalon pihalla, jossa oli kenttäkeittiö. Siitäkin on valokuva, jossa seisomme pitkässä soppajonossa. Paitsi lääkintätaitoja, kurssilla opetettiin muutakin yleishyödyllistä. Hyvin mukavana on muistiini jäänyt, kun saimme osallistua maisteri Jorma Järvisen opastuksella suunnistukseen. Kurssin päätteeksi marssimme Isonkyrön kirkkoon komeana kaksoisrivistönä ja oikeassa tahdissa, niin että käsivarsinauhat ja valkoiset käsineet erottuivat. Kirkossa annoimme alttarilla lottalupauksen, jonka vastaanotti rovasti Lauri Rauramo sotilaspapin puvussa. Se oli todella juhlallinen ja velvoittava hetki.
Nuoremmat sisareni Kirsti ja Pirkko kuuluivat alussa pienimpien ryhmään, joita johti Annikki Lehtonen kotipappilassaan. Maija-sisareni kävi piirikurssin lääkintäjaostossa jo keväällä 1941. Hän olikin Kauhajoella sotasairaalassa. Hän oli myös rintamalottana Vuokkiniemellä. Minullakin oli kova halu päästä komennukselle, mutta siihen ei äitini suostunut. Nuorin Irma-sisareni ei ehtinyt liittyä pikkulottiin.
Tämä joka suhteessa hieno, kasvattava järjestö oli valvontakomission määräyksestä lopetettava. Onneksi nyt on voitu perustaa perinneyhdistyksiä ja –kiltoja eri puolille maata, niin Isoonkyröön kuin nykyiseen kotikaupunkiini Ouluun. Niiden molempien jäsen olen.
Oulussa 2003, Anna Närhi